Japanin kieltä aletaan opiskella usein monenlaisista lähtökohdista. Moni haluaa oppia sitä animen, mangan tai pelien innoittamana, toiset ovat kiinnostuneita japanilaisesta ruuasta, historiasta tai muusta kulttuurista. Omalla kohdallani opiskelu alkoi silkasta uteliaisuudesta ventovieraaseen kieleen, kun aikoinani sain mahdollisuuden aloittaa kielen perusteisiin tutustumisen opintojen yhteydessä.
Usein kynnys aloittaa opiskelu erityisesti kielissä, jotka poikkeavat niinkin suuresti länsimaisista kielistä, on isoin este kielen oppimiselle. Japanin kanssa sen outous johtuu erityisesti sen omalaatuisesta kirjoitusjärjestelmästä, joka koostuu kolmesta eri ryhmästä: hiraganat (tavumerkistö pääasiassa partikkelien ja taivutuspäätteiden kirjoittamiseen), katakanat (toinen tavumerkistö vierasperäisten sanojen kirjoittamiseen) ja kanjit (kiinalaisiin merkkeihin pohjautuvat merkit, joilla kirjoitetaan sanojen vartalot).
Japani 4.1. -kurssilla on jo edetty kummankin tavumerkkien kirjoittamisesta ja lukemisesta, joka on välttämätöntä minkäänlaisen japaninkielisen tekstin lukemiseen, sillä lapsille tarkoitetut tekstit kirjoitetaan usein joko pelkästään niillä tai kanjien päällä kulkevia ’aukikirjoituksia’, furiganoja, käyttäen. Tällä kurssilla opiskelu jakaantuu kahteen erilaiseen tuntiin vuoroviikoin: kanji- ja kielioppitunteihin.
Ensimmäisellä kanji-tunnilla pääsimme suoraan verryttelemään vanhoja taitoja muodostamalla lauseita pinosta nostamiemme merkkikorttien pohjalta. Ainakin minulle on jo tuttua nähdä merkki, joka näyttää tutulta, mutta jonka merkityksestä en ole varma. Niin kävi tälläkin kertaa, mutta hetken perehtymisen jälkeen häkkyrät paljastuvat melko tutuiksi merkeiksi: 週 tarkoittaa ’viikkoa’ ja 洗 yleisimmin ’pestä’. Tämän jälkeen vuorossa oli uusien merkkien opiskelemista.
Tässä olen huomannut, että kaikkein paras tapa oppia merkit ja niistä muodostuvat sanat, on tutustua niiden etymologiaan, jota opettaja avaakin tunnin aikana. Näin esimerkiksi se, että kirjasto kirjoitetaan 図書館, jossa merkit tarkoittavat ’karttaa’ (neliö kuvaten paperia ja sille piirretyn maan rajoja), ’kirjoittaa’ tai harvinaisemmin ’kirjaa’ (kuvastaen pensseliä pitelevää kättä) ja ’isoa rakennusta’, siis rakennusta, jossa pidetään kirjoja ja karttoja. Tätä kautta aukea kanjien logiikka on aina kiehtonut minua.
Kielioppitunti oli myös vanhan kertausta, tässä tapauksessa partikkeleja, jotka ilmaisevat muun muassa lauseenjäseniä sekä erilaisia puheen sävyjä. Ja täytyy kyllä sanoa, että se tuli tarpeeseen, vaikka tunnistankin ne ja niiden merkityksen tekstistä ja puheesta, mutta on aivan eri asia muistaa mikä sopii mihinkin käyttötarkoitukseen parhaiten. Mutta ehdottomasti paras osa tuntia ovat niihin ripotellut relevantit muruset japanilaisesta kulttuurista ja elämänmenosta. Esimerkiksi uusin yllätys minulle oli, että japanilaisissa kouluissa ei opeteta ollenkaan uskontoa, vaan sen sijaan aineena on etiikka, jossa käsitellään hyvää kansalaisuutta.
En malta odottaa mitä muuta pääsenkään tänä vuonna oppimaan.
- Anna U.
Usein kynnys aloittaa opiskelu erityisesti kielissä, jotka poikkeavat niinkin suuresti länsimaisista kielistä, on isoin este kielen oppimiselle. Japanin kanssa sen outous johtuu erityisesti sen omalaatuisesta kirjoitusjärjestelmästä, joka koostuu kolmesta eri ryhmästä: hiraganat (tavumerkistö pääasiassa partikkelien ja taivutuspäätteiden kirjoittamiseen), katakanat (toinen tavumerkistö vierasperäisten sanojen kirjoittamiseen) ja kanjit (kiinalaisiin merkkeihin pohjautuvat merkit, joilla kirjoitetaan sanojen vartalot).
Japani 4.1. -kurssilla on jo edetty kummankin tavumerkkien kirjoittamisesta ja lukemisesta, joka on välttämätöntä minkäänlaisen japaninkielisen tekstin lukemiseen, sillä lapsille tarkoitetut tekstit kirjoitetaan usein joko pelkästään niillä tai kanjien päällä kulkevia ’aukikirjoituksia’, furiganoja, käyttäen. Tällä kurssilla opiskelu jakaantuu kahteen erilaiseen tuntiin vuoroviikoin: kanji- ja kielioppitunteihin.
Ensimmäisellä kanji-tunnilla pääsimme suoraan verryttelemään vanhoja taitoja muodostamalla lauseita pinosta nostamiemme merkkikorttien pohjalta. Ainakin minulle on jo tuttua nähdä merkki, joka näyttää tutulta, mutta jonka merkityksestä en ole varma. Niin kävi tälläkin kertaa, mutta hetken perehtymisen jälkeen häkkyrät paljastuvat melko tutuiksi merkeiksi: 週 tarkoittaa ’viikkoa’ ja 洗 yleisimmin ’pestä’. Tämän jälkeen vuorossa oli uusien merkkien opiskelemista.
Tässä olen huomannut, että kaikkein paras tapa oppia merkit ja niistä muodostuvat sanat, on tutustua niiden etymologiaan, jota opettaja avaakin tunnin aikana. Näin esimerkiksi se, että kirjasto kirjoitetaan 図書館, jossa merkit tarkoittavat ’karttaa’ (neliö kuvaten paperia ja sille piirretyn maan rajoja), ’kirjoittaa’ tai harvinaisemmin ’kirjaa’ (kuvastaen pensseliä pitelevää kättä) ja ’isoa rakennusta’, siis rakennusta, jossa pidetään kirjoja ja karttoja. Tätä kautta aukea kanjien logiikka on aina kiehtonut minua.
Kielioppitunti oli myös vanhan kertausta, tässä tapauksessa partikkeleja, jotka ilmaisevat muun muassa lauseenjäseniä sekä erilaisia puheen sävyjä. Ja täytyy kyllä sanoa, että se tuli tarpeeseen, vaikka tunnistankin ne ja niiden merkityksen tekstistä ja puheesta, mutta on aivan eri asia muistaa mikä sopii mihinkin käyttötarkoitukseen parhaiten. Mutta ehdottomasti paras osa tuntia ovat niihin ripotellut relevantit muruset japanilaisesta kulttuurista ja elämänmenosta. Esimerkiksi uusin yllätys minulle oli, että japanilaisissa kouluissa ei opeteta ollenkaan uskontoa, vaan sen sijaan aineena on etiikka, jossa käsitellään hyvää kansalaisuutta.
En malta odottaa mitä muuta pääsenkään tänä vuonna oppimaan.
- Anna U.
Kommentit
Lähetä kommentti