Moikka!
Olen Piiroisen Kaisa, harrastanut improilua nyt pari vuotta. Viime kesänä pääsin myös kesäteatterin lavalle, näyttelin Vaahteramäen Eemelissä Liina-piikaa.
Suurin piirtein näillä sanoilla esittelin itseni Impro! Joo! –kurssin ensimmäisellä tunnilla. Sisälläni kuplii innostus ja mahdoton riemu! Rakas harrastus jatkuu taas kesän jälkeen. Olen aina tykännyt olla esillä ja keskipisteenä. Olen sanavalmis, välillä vähän liiankin sanavalmis ja monesti minua ärsyttää se, kun en osaa pitää suutani kiinni. Improsta moni saa itselleen rohkeutta esiintyä. Minä olen saanut elämääni taidon olla hiljaa ja kuunnella. Ja myös ottamaan esille ne vaikeatkin asiat. Selän takana on helppo puhua, eniten rohkeutta vaaditaankin asioiden puhumisesta niiden kanssa, joita se koskee.
No, se minusta. Tämä syksyn improryhmä on mukava sekoitus aikaisemmin improilleita sekä uusia harrastajia. Ihan mahtavaa! Minä ihailen ihmisten kykyä käyttää mielikuvitustaan. Jokaisella meillähän sellainen on, mutta monella mielikuvitus on hautautunut kenties estojen ja häveliäisyyden alle. ”En minä kehtaa” tai ”En minä osaa”, ovat lauseita, joita monesti kuulee. Mutta ei improssa! Ihan parasta! Hienoa olisi, jos oman mielen saisi tyhjennettyä ennen harjoituksia. Näin ne aivot tuottavat sieltä ”tyhjyydestä” aina jotakin yllättävää. Ihan varmasti. Usein nopeissa tilanteissa saattaa suusta tulla uudissanoja, jotka eivät tarkoita mitään. Ellei niille keksitä jotain selitystä.
Vauhtia improon saimme, kun pelasimme ”Sinäkö veit papin hatun” –peliä. Ideana on, että yksi pelaajista on keskellä ja hän kysyy joltakin pelaajalta, että ”sinäkö veit papin hatun?”. Pelaajan pitää sanoa, että ”en se minä ollut, se oli Pekka” (tai joku muu ryhmässä oleva). Mielettömän hauska peli, jossa on pakko muistaa kaikkien paikallaolevien nimet. Keskelläolijalla on kädessä vaikka rullattu paperiarkki, jolla hänen pitää läppäistä sitä pelaajaa polveen, jonka nimi on sanottu. Itsensä voi pelastaa sanomalla seuraavan pelaajan nimi ”en se minä ollut…”. Minä rupesin ottamaan pelitilanteesta kuvaa, niin johan sieltä kuului ”se oli Kaisa”! Kiusantekoa! :D
Minulle impro on jonkinlaista mielenjoogaa, jossa unohdan kaiken muun. Voiko harrastukselta oikeastaan enempää toivoa? Improssa mokaaminen on lahja, jolle taputetaan. Näin ihmiset oppivat nauramaan virheilleen ja epäonnistumisilleen. Eikä itseään kannata ottaa liian vakavasti. Myöskään improryhmän ulkopuolella.
- Kaisa P.
Olen Piiroisen Kaisa, harrastanut improilua nyt pari vuotta. Viime kesänä pääsin myös kesäteatterin lavalle, näyttelin Vaahteramäen Eemelissä Liina-piikaa.
Suurin piirtein näillä sanoilla esittelin itseni Impro! Joo! –kurssin ensimmäisellä tunnilla. Sisälläni kuplii innostus ja mahdoton riemu! Rakas harrastus jatkuu taas kesän jälkeen. Olen aina tykännyt olla esillä ja keskipisteenä. Olen sanavalmis, välillä vähän liiankin sanavalmis ja monesti minua ärsyttää se, kun en osaa pitää suutani kiinni. Improsta moni saa itselleen rohkeutta esiintyä. Minä olen saanut elämääni taidon olla hiljaa ja kuunnella. Ja myös ottamaan esille ne vaikeatkin asiat. Selän takana on helppo puhua, eniten rohkeutta vaaditaankin asioiden puhumisesta niiden kanssa, joita se koskee.
No, se minusta. Tämä syksyn improryhmä on mukava sekoitus aikaisemmin improilleita sekä uusia harrastajia. Ihan mahtavaa! Minä ihailen ihmisten kykyä käyttää mielikuvitustaan. Jokaisella meillähän sellainen on, mutta monella mielikuvitus on hautautunut kenties estojen ja häveliäisyyden alle. ”En minä kehtaa” tai ”En minä osaa”, ovat lauseita, joita monesti kuulee. Mutta ei improssa! Ihan parasta! Hienoa olisi, jos oman mielen saisi tyhjennettyä ennen harjoituksia. Näin ne aivot tuottavat sieltä ”tyhjyydestä” aina jotakin yllättävää. Ihan varmasti. Usein nopeissa tilanteissa saattaa suusta tulla uudissanoja, jotka eivät tarkoita mitään. Ellei niille keksitä jotain selitystä.
Kuva on zip-zap-zup leikistä, jossa lähetetään järjestyksessä kyseisiä tavuja, vuoron perään. Aivot hereille!
Kani-kani-kani -leikissä nopeus ja aivojen herättely on keskeistä.
Ensimmäisellä kerralla kerroimme tarinaa pienissä ryhmissä. Meille oli annettu valmiiksi apusanat, joilla lauseet alkoivat. Hämmästyn joka kerta itsekin, mitä suustani pääsee. Kerroimme tarinaa palomiehestä ja minä lisäsin tarinaan keijupölyn! Mistä sekin tuli? Yleensä en pidä yliluonnollisista asioista, mutta jostain syystä aivoni työnsivät tuon asian nyt esille… Mielenkiintoista.Vauhtia improon saimme, kun pelasimme ”Sinäkö veit papin hatun” –peliä. Ideana on, että yksi pelaajista on keskellä ja hän kysyy joltakin pelaajalta, että ”sinäkö veit papin hatun?”. Pelaajan pitää sanoa, että ”en se minä ollut, se oli Pekka” (tai joku muu ryhmässä oleva). Mielettömän hauska peli, jossa on pakko muistaa kaikkien paikallaolevien nimet. Keskelläolijalla on kädessä vaikka rullattu paperiarkki, jolla hänen pitää läppäistä sitä pelaajaa polveen, jonka nimi on sanottu. Itsensä voi pelastaa sanomalla seuraavan pelaajan nimi ”en se minä ollut…”. Minä rupesin ottamaan pelitilanteesta kuvaa, niin johan sieltä kuului ”se oli Kaisa”! Kiusantekoa! :D
Leikissä kisaillaan pipari-paperi ja sikari-sokeri -joukkueissa. Ideana on lähettää aina tavu kerrallaan eteenpäin. Jos mokaat, vaihdat joukkuetta.
"Sinäkö veit papin hatun?"
Impro! Joo! –ryhmän kokoontumiskertoihin mahtuu monenlaista hauskaa, koska jokainen kokoontumiskerta kestää 2 ½ tuntia. Mukaan mahtuu monenlaista mukavaa, mutta varmaa on, että ilta päätetään iltasatuun, joka kerrotaan sana kerrallaan. Perinne, josta ei luovuta ja joka on yksi suosikeistani. Joku ryhmästä keksii tarinalle aiheen ja sitten tarina etenee niin, että vuoronperään jokainen jatkaa tarinaa yhdellä sanalla. Samalla pitää kuunnella tarinaa ja pitää mieli tyhjänä. Minulle impro on jonkinlaista mielenjoogaa, jossa unohdan kaiken muun. Voiko harrastukselta oikeastaan enempää toivoa? Improssa mokaaminen on lahja, jolle taputetaan. Näin ihmiset oppivat nauramaan virheilleen ja epäonnistumisilleen. Eikä itseään kannata ottaa liian vakavasti. Myöskään improryhmän ulkopuolella.
- Kaisa P.
Kommentit
Lähetä kommentti