Pientä jännitystä ja intoa puhkuen nousin vanhat portaat Pekkalan kartanon 2. kerrokseen. Kokeneet tekijät ja uudet valokuvausta harrastavat tai siitä eri tavoin kiinnostuneet kokoontuivat pieneen luokkaan tutustumaan toisiinsa. Valokuvausryhmä olikin tänä syksynä aivan täysi, vaikka joskus kurssi on ollut jopa peruuntumisuhan alla.
Monet digikuvauksen temput ovat tulleet tutuiksi reilun 10 vuoden kuvausharrastuksen tiimoilta ja omat interssini kurssille olivat päästä tutustumaan perinteiseen valokuvaukseen, saamaan inspiraatiota harrastukseen, sekä eväitä työhön. 3-kymppisenä ei ihan natiividigisukupolvelaisena olivat vähän sinnepäin sihdatut paperikuvat todellisuutta vielä ylioppilaspäivänäkin, mutta tuo "old school" pimiökehitettävä mustavalkokuvaus on niin harvinaista, että eihän sitä suunnilleen missään ole mahdollista päästä kokeilemaan ilman tällaista ohjausta, ympäristöä ja välineitä.
Opettaja Tiina Geijer innosti heti teemojen äärelle. Tutustuimme pimiöön ja saimme heti kohta käsiimme pahviset kenkälaatikkokamerat. Siis mitä – onko tarkoitus ottaa valokuvia kenkälaatikolla? Laatikko on värjätty mustaksi sisältä ja siinä on neulankokoinen reikä, sekä pahvinen suljin. Reiän läpi sen on tarkoitus heijastaa kuva taakse kiinnitetylle valokuvapaperille.
Valokuvapaperiahan ei saanut sitten missään nimessä käsitellä valossa, vaan ainoastaan pimiössä. Pimeydessä me sitten virittelimme ensin testipalat, sekä myöhemmin valokuvan kokoiset paperit kenkälaatikkoihimme ja lähdimme kartanon ympäristöön etsimään kuvauskohteita Tiinan ohjeistamilla valotusajoilla.
Kuin lapset uudet lelut hyppysissään kiikutimme laatikot takaisin pimiöön kehitystä varten. Paperi oli tässä vaiheessa vielä valkoinen, mutta ensimmäiseen kehiteliemeen sen upotettuani, siihen alkoi piirtyä mustavalkoisena kuva. Ja lopulta kuva olikin sen puskan näköinen, johon laatikon olin asetellut. Tässä oli elämäni ensimmäinen negatiivi. MITEN tuo kuvan piirtyminen paperinpalalle reiän läpi oli mahdollista – jääköön heidän selitettäväksi, jotka tietävät miten lentokone lentää ja kuinka sähkö kulkee. Ensimmäinen tehtävämme oli tuo alkeellinen Camera Obscura.
Kotiin viemisiksi jäi pieni samalla idealla toimiva laatikkokamera, jonka saisi virittää valitsemaansa kohteeseen kiinni ottamaan kahden viikon valotusajan kuvaa. Jännittävää.
Kolmannella kerralla saimme päästää luovuuden valloilleen taas uuden ihmeellisen Fotogrammi-tekniikan parissa. Visuaalisena ja käsillä tekemistä rakastavana ihmisenä kaikki uusi ”näperrys” on aina kiehtovaa. Se, mikä digikuvauksessa on helppoa onkin perinteisessä kuvan tekemisessä vaikeaa: Kaikki pitää suunnitella tosi tarkasti ennen kuin painaa valotusnappia. Tutustuimme Fotogrammin tekemiseen, eli teimme valokuvia ilman kameraa suurennuskoneella.
Asettelimme erilaisia valoa läpipäästäviä tai päästämättömiä esineitä lasille. Luonnosta löytyvät kasvit ja eluka(n osa)t kiinnostivat minua erityisen paljon.
Opimme, että koepalat kannattaa aina tehdä ennen varsinaista kuvausta, eli otetaan pieni suikale valokuvapaperia ja asetetaan kuvauskohteita sen päälle. Sitten mustan pahvin kanssa ”ammutaan” valoa suurennuslaitteella 2 sekunnin erissä paljasten pieni pala kerrallaan kohdetta. Valkoinen paperi viedään kehitysnesteisiin, ja siihen on piirtynyt kuva, josta voi tarkkailla minkä valotusajan kohdalla kuva näyttää parhaimmalta.
Fotogrammin teko on niin hykerryttävää, sillä koskaan ei oikein etukäteen tiedä millainen lopputulos on. Erilaiset valotusajat, aukot ja esineiden erilaiset valoaläpäisevät ja -heijastavat ominaisuudet vaikuttavat kuvan muodostumiseen. Oman vau-hetkeni sain, kun iskin kuusikulmaisilla kuvioilla koristellun lasimaljakon alustalle ja otin siitä fotogrammin. Lopputulos on omituinen röntgenkuva hunajakennomaisesta määrittelemättömästä esineestä.
Fotogrammikuva on negatiivi, eli sävyt ovat vastaväreinä. Tein pinnakkaisvedoksena seuraavalla kerralla maljakkokuvasta positiivin, jossa sävyt ovat oikein päin. Jotenkin omaa silmää miellyttää silti tuo mustataustainen negatiivi.
Videoissa vertailussa alkuperäinen kohde, negatiivi ja positiivi.
Saimme myös osallistua yhteistilaukseen, jossa jokainen sai ostaa perinteisen mustavalkokuvauksen filmejä ja haluamaansa valokuvauspaperia. Lähes kaikki muut taisivat haluta klassisemman kiiltävän pinnan, mutta itse olen niin mieltynyt mattapintaisiin asioihin, että valitsin helmiäisen, joka heijastaa valoa lievemmin. Odotan innolla, että pääsen myöhemmin kehystämään otokseni näkyvälle paikalle! :)
Ainiin, siitä kahden viikon valotusajan boksikuvasta tuli tällainen (kuvattuna näytöltä). Kirkas viiva on auringon reitti aamuisin.
Monet digikuvauksen temput ovat tulleet tutuiksi reilun 10 vuoden kuvausharrastuksen tiimoilta ja omat interssini kurssille olivat päästä tutustumaan perinteiseen valokuvaukseen, saamaan inspiraatiota harrastukseen, sekä eväitä työhön. 3-kymppisenä ei ihan natiividigisukupolvelaisena olivat vähän sinnepäin sihdatut paperikuvat todellisuutta vielä ylioppilaspäivänäkin, mutta tuo "old school" pimiökehitettävä mustavalkokuvaus on niin harvinaista, että eihän sitä suunnilleen missään ole mahdollista päästä kokeilemaan ilman tällaista ohjausta, ympäristöä ja välineitä.
Opettaja Tiina Geijer innosti heti teemojen äärelle. Tutustuimme pimiöön ja saimme heti kohta käsiimme pahviset kenkälaatikkokamerat. Siis mitä – onko tarkoitus ottaa valokuvia kenkälaatikolla? Laatikko on värjätty mustaksi sisältä ja siinä on neulankokoinen reikä, sekä pahvinen suljin. Reiän läpi sen on tarkoitus heijastaa kuva taakse kiinnitetylle valokuvapaperille.
Valokuvapaperiahan ei saanut sitten missään nimessä käsitellä valossa, vaan ainoastaan pimiössä. Pimeydessä me sitten virittelimme ensin testipalat, sekä myöhemmin valokuvan kokoiset paperit kenkälaatikkoihimme ja lähdimme kartanon ympäristöön etsimään kuvauskohteita Tiinan ohjeistamilla valotusajoilla.
Kurssilaisten kenkälaatikolla kuvattuja koepaloja ja negatiiveja
Kuin lapset uudet lelut hyppysissään kiikutimme laatikot takaisin pimiöön kehitystä varten. Paperi oli tässä vaiheessa vielä valkoinen, mutta ensimmäiseen kehiteliemeen sen upotettuani, siihen alkoi piirtyä mustavalkoisena kuva. Ja lopulta kuva olikin sen puskan näköinen, johon laatikon olin asetellut. Tässä oli elämäni ensimmäinen negatiivi. MITEN tuo kuvan piirtyminen paperinpalalle reiän läpi oli mahdollista – jääköön heidän selitettäväksi, jotka tietävät miten lentokone lentää ja kuinka sähkö kulkee. Ensimmäinen tehtävämme oli tuo alkeellinen Camera Obscura.
Kotiin viemisiksi jäi pieni samalla idealla toimiva laatikkokamera, jonka saisi virittää valitsemaansa kohteeseen kiinni ottamaan kahden viikon valotusajan kuvaa. Jännittävää.
Pimiössä apuna on vain punainen valo, joka ei valota kehittämätöntä valokuvapaperia.
Vieressä yksi suurennuskoneista, jolla kuvat valotetaan. Kuten kameraan, tähänkin saa määriteltyä aukon ja valon ajan.
Vieressä yksi suurennuskoneista, jolla kuvat valotetaan. Kuten kameraan, tähänkin saa määriteltyä aukon ja valon ajan.
Tyhjä paperi dipataan kolmessa nesteessä. Ensimmäisessä kehitteessä siihen piirtyy kuva. Keskeyte nimensä mukaan keskeyttää kuvan piirtymisen ja kiinnite lopuksi kiinnittää sen paikoilleen. Nesteiden jälkeen kuvat huuhtoutuvat vielä vedessä 5 minuutin ajan, jonka jälkeen ne kuivataan.
Kolmannella kerralla saimme päästää luovuuden valloilleen taas uuden ihmeellisen Fotogrammi-tekniikan parissa. Visuaalisena ja käsillä tekemistä rakastavana ihmisenä kaikki uusi ”näperrys” on aina kiehtovaa. Se, mikä digikuvauksessa on helppoa onkin perinteisessä kuvan tekemisessä vaikeaa: Kaikki pitää suunnitella tosi tarkasti ennen kuin painaa valotusnappia. Tutustuimme Fotogrammin tekemiseen, eli teimme valokuvia ilman kameraa suurennuskoneella.
Asettelimme erilaisia valoa läpipäästäviä tai päästämättömiä esineitä lasille. Luonnosta löytyvät kasvit ja eluka(n osa)t kiinnostivat minua erityisen paljon.
Opimme, että koepalat kannattaa aina tehdä ennen varsinaista kuvausta, eli otetaan pieni suikale valokuvapaperia ja asetetaan kuvauskohteita sen päälle. Sitten mustan pahvin kanssa ”ammutaan” valoa suurennuslaitteella 2 sekunnin erissä paljasten pieni pala kerrallaan kohdetta. Valkoinen paperi viedään kehitysnesteisiin, ja siihen on piirtynyt kuva, josta voi tarkkailla minkä valotusajan kohdalla kuva näyttää parhaimmalta.
Koepaloja, joissa näkyy 2 sekunnin valotusraidat.
Tein forogrammeja sulista, heinistä, saniaisista ja lasimaljakoista. Hauskaa touhua!
Näissä negatiiveissä kuvat ovat vastaväreissä. Kamera on vielä tässä vaiheessa rekvisiittana :)
Fotogrammin teko on niin hykerryttävää, sillä koskaan ei oikein etukäteen tiedä millainen lopputulos on. Erilaiset valotusajat, aukot ja esineiden erilaiset valoaläpäisevät ja -heijastavat ominaisuudet vaikuttavat kuvan muodostumiseen. Oman vau-hetkeni sain, kun iskin kuusikulmaisilla kuvioilla koristellun lasimaljakon alustalle ja otin siitä fotogrammin. Lopputulos on omituinen röntgenkuva hunajakennomaisesta määrittelemättömästä esineestä.
Fotogrammikuva on negatiivi, eli sävyt ovat vastaväreinä. Tein pinnakkaisvedoksena seuraavalla kerralla maljakkokuvasta positiivin, jossa sävyt ovat oikein päin. Jotenkin omaa silmää miellyttää silti tuo mustataustainen negatiivi.
Videoissa vertailussa alkuperäinen kohde, negatiivi ja positiivi.
Saimme myös osallistua yhteistilaukseen, jossa jokainen sai ostaa perinteisen mustavalkokuvauksen filmejä ja haluamaansa valokuvauspaperia. Lähes kaikki muut taisivat haluta klassisemman kiiltävän pinnan, mutta itse olen niin mieltynyt mattapintaisiin asioihin, että valitsin helmiäisen, joka heijastaa valoa lievemmin. Odotan innolla, että pääsen myöhemmin kehystämään otokseni näkyvälle paikalle! :)
Ainiin, siitä kahden viikon valotusajan boksikuvasta tuli tällainen (kuvattuna näytöltä). Kirkas viiva on auringon reitti aamuisin.
Tässä oli kuvausspottini ja kamerani kauniisti teipattuna ikkunaan:
Innolla odotellen tulevia kertoja,
- Katja L.
- Katja L.
Kommentit
Lähetä kommentti